"Ettekö kestä sitä, että on olemassa myös toinen maailma kuin tämä jossa elämme nyt....??????" Johanna Tukiainen, Seiskan blogin kommenttiosuus 14.02.2014.
No kestetään kestetään. Itse asiassa ihan hyvin kestetäänkin. Pikkaisen kun miettii, niin olet Johanna ihan oikeassa tuossa(kin). Nopeasti ajateltuna tulee helposti mieleen ainakin kaksi eri maailmaa, joissa toisessa ME elämme, toisessa taas emme. Otetaan esimerkki.
Toinen maailma: "En voi käsittää mistä ihmeestä monien ihmisten suuri viha kumpuaa (ei
onneksi sitä ole kaikilla, Suomesta löytyy paljon fanejani ja todellisia
ystäviä jotka puolustavat ja auttavat!) Olen huomannut monien ihmisten
suhtautumisesta, että he ovat tahalleen luoneet tietynlaisen käsityksen
minusta tuntemattaankin, heillä on niin voimakas ennakkoluulo, että sitä
ei muuta vaikka minuun tutustuisikin henkilökohtaisesti. Kaiken tämän
surun ja vastoinkäymisten keskellä on törkeää edes yrittää väittää, että
minulla olisi ollut jotain osuutta Julian kuolemaan. Enkä todellakaan
myynyt mitään hautajaisia minnekään, olimme nimenomaan päättäneet että
ne ovat henkilökohtainen ja privaatti tilaisuus," Johanna Tukiainen, Seiskan blogi 30.01.2014
Ja sitten se toinen: Johanna, ei sinua kukaan vihaa oikeassa elämässä. Sinua korkeintaan säälitään. "Tietynaisen käsityksen" ihmiset ovat luoneet sinusta mm. isäsi kertomuksista, omista kirjoituksistasi, oman käyttäytymisen takia, oikeuden päätöksistä, silminnäkijähavannoista keikoltasi/asemilta/ravintoloista/kaduilta, videoklipeistä, joita You Tube on väärällään jne. Ihan vain muutama mainitaksemme. Tämä oikea maailma EI muutu toiseksi, vaikka et muuta kirjoittaisikaan blogiisi, kuin sen, kuinka väärinkäsitetty julkisuuskuvan media on sinusta luonut. Varsinkaan kun mikään muu media ei sinusta enää kirjoita kuin Seiska, johon olet kaiken lisäksi ainakin vielä toistaiseksi työsuhteessa.
Siinä oikeassa maailmassa se olit juuri sinä, jolla oli paljonkin tekemistä Julian kuoleman kanssa. Se olit juuri sinä, joka juuri ennen kuolemaa annoit Julialle kourallisen tabuja, se olit sinä, joka et viiteen vuorokauteen ollut kiinnostunut Juliasta, joka makasi erittäin huonossa kunnossa/kuolleena kotonaan. Se olit juuri sinä, jolle tuolloin oli paljon tärkeämpää bilettää tiistaihin asti, kunnes äitisi vihdoin ja viimein sai sinut puhelimitse kiinni. Se olit juuri sinä, jolle ensimmäisenä kuolinviestin kuutuasi tuli mieleen soittaa Seiskan toimittajalle ja rahastaa tälläkin asialla. Se olit juuri sinä, joka myöhästyit tuosta "henkilökohtaisesta ja privaatista" tilaisuudesta, se olit juuri sinä, jonka suremiskuva jouduttiin lavastamaan Julian haudalle, koska kukaan perheestäsi ei halunnut kanssasi samaan kuvaan.
Johanna, se olet juuri sinä, josta tähän asti olemme kirjoittaneet sydämellisen lämpimästi, hieman niinkuin pikkaisen jälkeenjääneestä sisaresta, huumorin ja sarkasmin kautta asioita lähestyen. Mutta tuo häpeämätön oman siskon kuolemalla ratsastaminen oman itsensä kohottamiseksi ja ihan vain meikkipussin täyttämiseksi, ei ansaitse pilkettä silmäkulmassa, se ei ansaitse minkäänlaista kunnioitusta, emmekä ole aivan varmoja edes siitä, että ansaitseeko se blogikirjoitustakaan. Sen sijaan se ansaitsee syvän halveksunnan, se ansaitsee tulla aukikirjoitetuksi, ei sen takia, että sinä siitä mitään oppisit, nöyrtyisit ja kenties jopa oppisit jotain. Se ansaitsee tulla kirjoitetuksi, vaikkapa ihan vain Julian kunniaksi.
Julia oli sairas. Monellakin tapaa. Hänellä oli diapetes, jota hän ei kyennyt hoitamaan. Lisäksi hän oli alkoholisti ja lääkkeiden väärinkäyttäjä. Tämä on totuus, joka sinunkin, Johanna, pitäisi tunnustaa. Sen sijaan, että olisit tukenut siskoasi hänen ponnisteluissaan sairauksiensa hoitamisessa, pyrkinyt auttamaan häntä jos/kun huomasit, ettei Julia siihen itse kykene, sinä avasit alkoholisitille uusia ovia, joiden avulla hänen sairautensa paheni. Ja siinä samalla tulit vieneeksi mahdollisuuden hoitaa diapetestä. Jos et suoranaisesti siskoasi tappanut, mahdollistit omilla toimillasi hänen kuoleman. Ja sen kanssa sinä joudut elämään lopun elämääsi. Joka on sinulle aivan oikein.
Et tule saamaan sääliä surevilla Julian -muisto- tai viimeiset-sanat-kirjoituksillasi, nostat niillä vain ja ainostaan lisäinhoa. Odotat innolla paratiisia, jossa voit käyskennellä hohtavalla hiekalla Julian kanssa käsikkäin. Todennäköisesti, jos paratiisissa on mahdollisista hyötyä jotenkin vaikkapa ihmisen siirtämisestä helvettiin, siirtäisit siskosi sinne ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Jotta saisit itsellesi jotain hyvää.
Palaamme, jos palaamme, vielä joskus, normaalilla blogikirjoituksilla takaisin. Siiihen asti esitämme vain syvän, mahdollisimman syvän, halveksuntamme sinua kohtaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautajaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautajaiset. Näytä kaikki tekstit
perjantai 14. helmikuuta 2014
tiistai 4. helmikuuta 2014
Lähestymisiä
Tässä on viime aikoina saanut seurata Johannalta erilaisia lähestymisiä enemmän kuin lääkäri määrää. Asioita ja ihmisiä on lähestytty jopa niinkin voimallisesti, että osalle niistä on jouduttu hakemaan ihan oikeuslaitokselta kielto. Eli että nyt riittää tuo lähentyminen!
Ex-aviomies A.Länsman ja ex-manageri-paraskaveri-pilleritoimittaja Jarna-Kristiina-Isabella Lahdenvuo-Leskelä-Kervinen-Länsman ovat hakeneet ja saaneet vuoden mittaisen lähestymiskiellon Johannalle. Eli theSuurin ei saa lähestyä tätä väitetttyä kihlaparia milläänlailla. Laki ei kiellä sitä, että pariskunta itse lähestyy Johannaa, joten odotettavissa on mielenkiintoisia vääntöjä siitä, kuka on lähestynyt ja ketä, miten ja milloin. Ja millä mielellä. Ja mitä lähetymisessä on tapahtunut. Ja kuka joi ne viinat.
Tällä välin Johanna on lähestynyt itsekin erilaisia asioita. Kaikki alkoi siitä, kun Johanna lähestyi juoppohulluutta viisi (5) vuorokautta samaan aikaan kun siskonsa Julia (R.I.P.) lähestyi maallisen vaelluksensa päätepistettä Jollaksen merenrantahuvilassa. Tuon viiden vuorokauden juoppoputken aikana Johanna ehti tosin kuulemaan Julian viimeisiä sanoja vähintäänkin yhden kirjan verran, vaikkei mm. vastannut puhelimeen ja ajoi tulevan ruumiin takaisin Jollakseen tämän tultua käväisemään Johannan ryyppyputkibileissä uusien tabujen ja alkoholin toivossa. Onneksi Julia lopulta nukkui kauniisti pois onnellisena siitä, että oli saavuttanut unelmansa ja saanut elää elämää, jota halusikin. Alkoholilla tai pillereillä ei luonnollisesti ollut mitään tekemistä Julian kuoleman kanssa, ei ainakaan Johannan mukaan..
Seuraavaksi Johanna lähestyi Seitsemän Päivää lehteä pyytäen toimittajaa ja kuvaajaa lähestymään Julian hautajaisia. Lehti lähestyi ja julkaisi lavastetut kuvat
taivaalle tuskaansa ulvovasta Johannasta. Tähän liittyy vahvasti myös kiellot siitä, että Johanna olisi myynyt siskonsa hautajaiset Seiskalle, joka ei tietenkään pidä paikkaansa. Johanna teki vain työtänsä, hänhän on Seiskan palkkalistoilla ja ilmoitti työnanantajalleen poissaolonsa syyn. Joka sitten ilmestyi kutsumatta paikalle. Tätä jos jotain ei siis voi mitenkään kaataa Johannan syyksi! Jännää on tosin se, ettei yksikään muu lehti tai tiedotusväline osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa Julian maahanpanijaisia kohtaan.
Hautajaisten jälkeen jossain välissä Johanna päätti lähestyä raittiutta. Hän hakeutui katkolle, jossa alkoholin ja muiden huumaavien aineiden käyttö on selkeästi rajoitetumpaa kuin "siviilissä". Johanna ei olisi haluttu ja kadehtittu glamourtähti, jollei hän olisi käyttänyt lepoaikaansakin hyväkseen itseään sivistäen. Sairaalasängyssä maaten Johanna ehti paneutua maailmankirjallisuuden klassikoihin, joihin lasketaan tässä tapauksessa mm. Aku Ankka -lehti, useat romaanit sekä tiedejulkaisut, joita tähtemme luki apinamaisella raivolla kankkustärinästään huolimatta. Selvittyään katkosta Johanna lähestyi vanhasta tottumuksestaan sitten useita ravintola-asiakkaita Kallion viihtyisissä keskiolutkuppiloissa, joissa Johanna vietti aikaansa koko maallinen omaisuutensa muovikasseihin tungettuna. Johannahan on julkisesti kertonut viihtyvänsä lounge -tyylisissä paikoissa, joissa soi hillitty kevytjazz. Kalliossa nämä reunaehdot täyttää kevyesti useampikin ravintola, hyvällä tuurilla saattaa löytyä vielä kaverikin, joka tarjoaa glamourtähdelle sen yhden punaviinilasillisen, jonka Johanna on tottunut nauttimaan ennen kauneusunilleen vetäytymistä.
Kun sitten Julian hautajaisshokista on selvitty, edessä on hänen muistolleen omistettu muistokiertue. Kiertue sisältää tätä kirjoittaessa tasan yhden keikan, joka sekin on jo heitetty, mutta uskomme vakaasti, että kunhan ihan kuka tahansa, joka haluaa juuri tällä hetkellä toimia Glamour Dolls -tanssiryhmän managerina ja/tai useat suuret ohjelmatoimistot, jotka jo muutenkin myyvät Johanna Tukainen -showta, saavat vain muistokiertuesuunnitelmat tietoonsa, ongelmia saattaa syntyä vain ja ainoastaan siitä, että mistä löytää kiertuebussi ja -henkilökunta näinkin pikaisella aikataululla koko maata ja mahdollisesti ainakin Miamiseen ylettyvälle kiertuelle. Koskettavasta showsta saatiin pieniä maistiaisia jo viim eviikonlopun ennakkokeikalla, jossa Johanna lähes transsimaisessa surussaan ulvoi ja kyykisteli maailmankuulun ruotsalaissäveltäjän Emmy Richin luoman Julia -muistokappaleen tahdissa. Muutoin show kulki vanhoja askelmerkkejä seuraillen, Johanna esitti playbackina vanhoja, suosittuja hittejään sekä eroottisia tanssiliikkeitä.
Johanna elää siis juuri tällä hetkellä hyvin lähestymiskeskeistä elämää. Sitä ei haittaa edes se, että edellämaintut henkilöt ovat kieltäneet häntä lähestymästä itseään, ns. Huojuvat ovat lähestymisen sijaan korkeintaan irtaantumassa tähdestä, kaikki kotieläimet ovat lähestyneet aivan muita henkilöitä kuin Johannaa, iskä,äiskä ja muut sisarukset ovat lähestyneet korkeintaan toisaan Johannan kustannuksella. Johannalle ei ole siis jäämässä kuin Albertinkadun avaimet, jotka eivä enää sovi ovessa olevaan lukkoon, Kallion loungeista löytyvät satunnaiset tuttavuudet, jotka suostuvat majoittamaan tähden ns. kasva-visa-maksulla yhdeksi-kahdeksi yöksi ja alkoholiparantola, jossa sielläkään ei voi eikä saa ihan loputtomasti maleksia. Onneksi Johannalla on edessään hulppea muistokiertue sekä tulevaisuus USAssa rikkaan miehen vaimona, kolmen lapsen ja kultaisen noutajan kanssa. Tämä ei edellytä muuta kuin sen, että Johanna nousee omille jaloilleen ja huutaa Halleluja!
Ex-aviomies A.Länsman ja ex-manageri-paraskaveri-pilleritoimittaja Jarna-Kristiina-Isabella Lahdenvuo-Leskelä-Kervinen-Länsman ovat hakeneet ja saaneet vuoden mittaisen lähestymiskiellon Johannalle. Eli theSuurin ei saa lähestyä tätä väitetttyä kihlaparia milläänlailla. Laki ei kiellä sitä, että pariskunta itse lähestyy Johannaa, joten odotettavissa on mielenkiintoisia vääntöjä siitä, kuka on lähestynyt ja ketä, miten ja milloin. Ja millä mielellä. Ja mitä lähetymisessä on tapahtunut. Ja kuka joi ne viinat.
Tällä välin Johanna on lähestynyt itsekin erilaisia asioita. Kaikki alkoi siitä, kun Johanna lähestyi juoppohulluutta viisi (5) vuorokautta samaan aikaan kun siskonsa Julia (R.I.P.) lähestyi maallisen vaelluksensa päätepistettä Jollaksen merenrantahuvilassa. Tuon viiden vuorokauden juoppoputken aikana Johanna ehti tosin kuulemaan Julian viimeisiä sanoja vähintäänkin yhden kirjan verran, vaikkei mm. vastannut puhelimeen ja ajoi tulevan ruumiin takaisin Jollakseen tämän tultua käväisemään Johannan ryyppyputkibileissä uusien tabujen ja alkoholin toivossa. Onneksi Julia lopulta nukkui kauniisti pois onnellisena siitä, että oli saavuttanut unelmansa ja saanut elää elämää, jota halusikin. Alkoholilla tai pillereillä ei luonnollisesti ollut mitään tekemistä Julian kuoleman kanssa, ei ainakaan Johannan mukaan..
Seuraavaksi Johanna lähestyi Seitsemän Päivää lehteä pyytäen toimittajaa ja kuvaajaa lähestymään Julian hautajaisia. Lehti lähestyi ja julkaisi lavastetut kuvat
taivaalle tuskaansa ulvovasta Johannasta. Tähän liittyy vahvasti myös kiellot siitä, että Johanna olisi myynyt siskonsa hautajaiset Seiskalle, joka ei tietenkään pidä paikkaansa. Johanna teki vain työtänsä, hänhän on Seiskan palkkalistoilla ja ilmoitti työnanantajalleen poissaolonsa syyn. Joka sitten ilmestyi kutsumatta paikalle. Tätä jos jotain ei siis voi mitenkään kaataa Johannan syyksi! Jännää on tosin se, ettei yksikään muu lehti tai tiedotusväline osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa Julian maahanpanijaisia kohtaan.
Hautajaisten jälkeen jossain välissä Johanna päätti lähestyä raittiutta. Hän hakeutui katkolle, jossa alkoholin ja muiden huumaavien aineiden käyttö on selkeästi rajoitetumpaa kuin "siviilissä". Johanna ei olisi haluttu ja kadehtittu glamourtähti, jollei hän olisi käyttänyt lepoaikaansakin hyväkseen itseään sivistäen. Sairaalasängyssä maaten Johanna ehti paneutua maailmankirjallisuuden klassikoihin, joihin lasketaan tässä tapauksessa mm. Aku Ankka -lehti, useat romaanit sekä tiedejulkaisut, joita tähtemme luki apinamaisella raivolla kankkustärinästään huolimatta. Selvittyään katkosta Johanna lähestyi vanhasta tottumuksestaan sitten useita ravintola-asiakkaita Kallion viihtyisissä keskiolutkuppiloissa, joissa Johanna vietti aikaansa koko maallinen omaisuutensa muovikasseihin tungettuna. Johannahan on julkisesti kertonut viihtyvänsä lounge -tyylisissä paikoissa, joissa soi hillitty kevytjazz. Kalliossa nämä reunaehdot täyttää kevyesti useampikin ravintola, hyvällä tuurilla saattaa löytyä vielä kaverikin, joka tarjoaa glamourtähdelle sen yhden punaviinilasillisen, jonka Johanna on tottunut nauttimaan ennen kauneusunilleen vetäytymistä.
Kun sitten Julian hautajaisshokista on selvitty, edessä on hänen muistolleen omistettu muistokiertue. Kiertue sisältää tätä kirjoittaessa tasan yhden keikan, joka sekin on jo heitetty, mutta uskomme vakaasti, että kunhan ihan kuka tahansa, joka haluaa juuri tällä hetkellä toimia Glamour Dolls -tanssiryhmän managerina ja/tai useat suuret ohjelmatoimistot, jotka jo muutenkin myyvät Johanna Tukainen -showta, saavat vain muistokiertuesuunnitelmat tietoonsa, ongelmia saattaa syntyä vain ja ainoastaan siitä, että mistä löytää kiertuebussi ja -henkilökunta näinkin pikaisella aikataululla koko maata ja mahdollisesti ainakin Miamiseen ylettyvälle kiertuelle. Koskettavasta showsta saatiin pieniä maistiaisia jo viim eviikonlopun ennakkokeikalla, jossa Johanna lähes transsimaisessa surussaan ulvoi ja kyykisteli maailmankuulun ruotsalaissäveltäjän Emmy Richin luoman Julia -muistokappaleen tahdissa. Muutoin show kulki vanhoja askelmerkkejä seuraillen, Johanna esitti playbackina vanhoja, suosittuja hittejään sekä eroottisia tanssiliikkeitä.
Johanna elää siis juuri tällä hetkellä hyvin lähestymiskeskeistä elämää. Sitä ei haittaa edes se, että edellämaintut henkilöt ovat kieltäneet häntä lähestymästä itseään, ns. Huojuvat ovat lähestymisen sijaan korkeintaan irtaantumassa tähdestä, kaikki kotieläimet ovat lähestyneet aivan muita henkilöitä kuin Johannaa, iskä,äiskä ja muut sisarukset ovat lähestyneet korkeintaan toisaan Johannan kustannuksella. Johannalle ei ole siis jäämässä kuin Albertinkadun avaimet, jotka eivä enää sovi ovessa olevaan lukkoon, Kallion loungeista löytyvät satunnaiset tuttavuudet, jotka suostuvat majoittamaan tähden ns. kasva-visa-maksulla yhdeksi-kahdeksi yöksi ja alkoholiparantola, jossa sielläkään ei voi eikä saa ihan loputtomasti maleksia. Onneksi Johannalla on edessään hulppea muistokiertue sekä tulevaisuus USAssa rikkaan miehen vaimona, kolmen lapsen ja kultaisen noutajan kanssa. Tämä ei edellytä muuta kuin sen, että Johanna nousee omille jaloilleen ja huutaa Halleluja!
torstai 16. tammikuuta 2014
Suruaika
Blogimme on ollut kohtuullisen hiljaa koska olemme kunnioittaneet äkillisesti, mutta ei niin kauhean yllättäen, kuollutta Julia Tukiaista. Nyt kun maahanpanijaiset lähestyvät, tutkiva ryhmämme on selvinnyt sen verran, että sormet osuvat näppäimistölle tuottaen edes jotenkuten ymmärrettävää tekstiä.
Tällä kertaa, johtuen tuosta kuolemasta ja lähestyvistä monttubileistä, olemme hieman tonkineet ihan tavallista suruaikaa, sen kestoa ja perinteistä viettotapaa. Suruajan viettohan polveutuu sukupolvien takaa suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, se on jalostunut aikojen saatossa siihen, miten vainajaa surraan nykypäivänä. Suruajasta on olemassa toki monia eri versioita, mutta alla kuvailemamme tapa on nk. perusrunko, josta kukin vainajan sukulainen/omainen/ystävä/tuttava versioi omanlaisensa.
Yllättävää kyllä, suruaika ei alakaan kuolemasta. Suruaikaan valmistautuminen alkaa usein jo tulevan vainajan eläessä. Tapana nimittäin on, että tulevaa kalmoa raahataan erilaisiin esiintymis- yms. tilaisuuksiin vaikka hän kärsisi vakavasta diapetes numero ykkösestä. Mikäli kohteella on vielä vaikea alkoholi/huumeriippuvuus, häntä kannattaa raahata vaikkapa ravintoloihin, joiden raiderissa ravintoloitsija velvoitetaan vahtimaan ettei tuleva vainaja juo enempää kuin kaksi lasia valkoviiniä. Hyvin usea ravintoloitsija suorittaakin tämän valvontavastuunsa iloisella mielellä, varsinkin jos ravintola on täynnä ja jonot tiskille mittavat.
Tarvittaessa, jos vainaja on jostain syystä päässyt livahtamaan sairaalaan, hänet voidaan noutaa sieltä suoraan tippaletkusta, isketään vain laastari kämmenselkään, niin johan alkaa jalka nousta. Myöskään edellämainitun, vakavan diapetes numero ykkösen seurantaan tarkoitettuihin laitteisiin on turha hankkia paristoja, kyllä tuleva ruumis sen tietää ihan itsekin milloin on huono olo ja milloin ei.
Ja sitten tapahtuu se, mikä meillä kaikilla on enemmin tai myöhemmin edessä. Eli kuolema tulee kylään. Tapoihin kuuluu silloin se, että kuoleva jätetään yksin ja itse lähdetään muutaman homon kanssa kaupungin ravintoloihin bilettämään. Eduksi on, ja varsinkin eteläsuomalaiseen perinteeseen kuuluvaa on se, että biletystä on alla jo 2-3 vuorokautta. Ihan aamusta iltaan. Tai ainakin niin pitkään kun rahat riittävät, tai jostain löytyy joku joka sponssaa. Pohjoisessa osassa maata ollaan jatkuvasti pienessä tai vähän suuremmassa kännissä, joten tuo bileputki ei ole sinne juurtunut. Siellä se kuuluu ihan arkeen jo muutenkin, sillä erotuksella, että bileet pidetään omassa olohuoneessa kalsarit jalassa koska ulkona on niin helvetin kylmä, aurinko ei nouse ikinä ja kyyneleet jäätyvät valuville poskille.
No, enemmin tai myöhemmin kuolinviesti saavuttaa juhlijan. Silloin on tapana kaatua kadulle voimattomana ja soittaa jonkun lehden toimittajalle. Toimittaja tulee apuun, korjaa surevan kadulta makaamasta ja saa samalla ensimmäisen haastattelun. Haastatteluissa, varsinkin tässä ensimmäisessä, on tapana usein käydä lävitse vain ja ainoastaan sitä, miltä MINUSTA tuntuu ja mitä MINÄ olen mieltä vainajan menehtymisestä. Jotta tapahtumaan saataisi mahdollisimman paljon tragediaa, toimittaja voi heittää surevan lähimpään sairaalaan, jossa tiukkaan sävyyn vaaditaan lääkäriä kirjoittamaan rauhoittavia. Tai itseasiassa ihan mitä lääkkettä tahansa, kunhan niillä saa päänsä sekaisin. Poistutaan mielenosoituksellisesti paikalta kun niitä reseptejä ei sitten saatukaan. Ostetaan vastaavat pillerit katukaupasta.
Vainajilta jää usein omaisia, sukulaisia ja tuttavia. Jotka kaikki tarvitsevat tukea. Niinpä tapana on ollut kokoontua yhteen toisiaan tukemaan. Samalla voi antaa vähintään neljään lehteen haastattelu siitä, kuinka ei jaksa antaa haastatteluja. Perheen kokoontumisajoihin on hyvä otta tueksi vaikkapa joku homoseksuaali. Syytä tämän perheen vahvistuksen mukaanottoon emme valitettavasti saaneet selville.
Oman perheen nurkissa loisiessa onkin sitten aikaa alkaa muistelemaan vainajan viime hetkiä ja hänen viimeisiä sanojaan. Vaikka perinteitä kunnioittaen olisikin tullu oltua vähintäänkin tukevahkossa humalatilassa pari-kolme päivää ennen kuolemaa, yleensä kannattaa kertoa siitä, kuinka juuri ennen kuolemaa keskusteltiin vainajan kanssa pitkään ja kuinka hän oli tyytyväinen elämäänsä. Poismenneen oma elämä on luonnollisesti sivuseikka, pääpaino näissä keskusteluissa on tietysti omainen, joka keskusteluista kertoo. Vainaja on antanut viisaita elämänohjeita, kiittänyt, uneksinut tulevaisuudesta jne. Mitään negatiivista ei vainajan suusta kuulu, ei edes legendaarista "mä en halua tällaista elämää" -lausetta.
Ja sitten onkin aika kertoilla vainajan viimeisistä sanoista. Niitä pulppuaa julkisuuteen yleensä samassa tahdissa kun promillet nousevat. Ne ovat poikkeuksetta kertojaa ylistäviä, ne sisältävät yhteisiä suunnitelmia vaikkapa ulkomaille muutosta, ja pitävät aina sisällään sen, kuinka kiitolliinen vainaja on kun hänellä on moinen sisko/veli/joku muu. Kun aika kuluu, näitä "viimeisiä sanoja" alkaa olla jo sen verran, että niistä voi julkaista vaikkapa kirjan. Vainaja, vaikka olisi eläessään ollut kuinka hiljainen tahansa, on yleensä saanut jonkinlaisen puhekrampin juuri ennen kuolemaansa ja puhua pulputtanut niitä näitä tuntitolkulla.
Jos vainajan lähiomainen on vaikkapa esiintyvä taiteilija, kuolemasta pitää ottaa kaikki mahdollinen irti oman uran edistämiseksi. Esimerkiksi shown, joka tähän asti on muuttunut ja muodostunut lähinnä esiintyjän humalan asteen mukaan, voi valjastaa surujuhlaksi, jossa toisin kuin ennen, ei tällä kertaa haukuta vanhoja aviomiehiä/avomiehiä tai saatanasta lähtöisin olevia aikausilehtiä, vaan kerrataan jo edellä esitettyjä vainajan "viimeisiä sanoja". Ja esitetään jonkun kuuluisan lauluntekijän muistobiisejä vainajalle. Tämä lauluntekijä ei missään nimessä saa olla suomalainen, Ruotsi käy kyllä. Siellä osataan nimittäin tehdä parempia biisejä.
Kuoleman ja hautajaisten välinen aika on tapana viettää ulkomailla. Pääsääntöisesti tämä aika vietetään jossain, missä ei kauheasti suomalaisia käy. Matkan voi ostaa vaikka Ruotsista, sillä siellä valikoima on niin paljon parempi kuin Suomessa. Ruotsalaisethan ovat matkustelleet ulkomaalaiseen jo silloin kun suomalaiset vielä jonottivat polkkatukissaan Siwan kassalla. Matkalle on hyvä ottaa mukaan joku homo.
Matkakohde on siis sellainen, jossa ei suomalaisia näy. Jo pelkästään se, että valittu hotelli on mallia "all inclusive", karsii suuren osan suomalaisista pois. Ei ne raukat oikein edes ymmärrä mitä tuo tarkoittaa. Mutta sureva omainen tietää sen kyllä! Hotellissa voi syödä, paitsi että eihän ne ulkomaalaiset osaa ruokaa tehdä, saada ruokamyrkytyksen, mutta ennen kaikkea juoda! Kun hotelli valitaan kategoriasta "all inclusive", viinaa voi tilata niin huoneeseen, uima-altaalle, baariin jne. Eikä se maksa mitään! Tosin, jos matka suuntautuu vaikkapa Afrikkaan kuuluvaan Marokoon, pitää olla tarkkana päällekäyvien ja uhkaavien tarjoilijoiden kanssa, jotka tuovat kyllä ruusuja pöytään, mutta saattavat myös tunkeutua hotellihuoneeseen asti, josta niitä sitten pitää mustasukkaisena heitellä ulos.
Yleisesti ottaen näillä surumatkoilla tapaa hyvin menestyviä ja ymmärtäviä ulkomaalaisia. He ottavat osaa suruun, heidän kanssaan voi käydä pitkiä keskusteluja ja he osaavat huomioida surun. Valitettavasti surumatkoilla yleensä myös varastetaan puhelin ja hieronta on juuri silloin kun lento kotimaahan lähtee, joten perheeltä pitää tilata lisää rahaa paluumatkaa varten. Mutta eihän raha ole tärkeää näillä matkoilla, tärkeää on se, että sureva omainen toteuttaa perinnettä.
Kun sitten vihdoin ja viimein, monien kommervenkkien jälkeen, päästään kotimaahan, kannattaa jo lentokentällä suunnata suoraan baariin. Siellä tilaillaan sormi pystyssä paukkuja niin paljon kuin lähtee, aina siihen asti kunnes joku ilmoittaa, että nämä juomat pitäisi myös maksaa. On suorastaan käsittämätöntä, ettei all inclusive -matka sisällä alkoholitarjoilua myös oman maan lentokentällä. Huomautuksen, joka muuten on aivan asiaton varsinkin kun kyseessä on sureva ihminen ja surumatka, jälkeen voi alkaa kiertelemään naapuripöytiä siinä toivossa, että jostain löytyisi joku, joka kuittaisi jo juodun laskun. Kun ketään ei löydy, on syytä todeta, että suomalaiset ovat ylimielisiä ja ankeita. Ja kateellisia. Minä nyt olen kuitenkin surumatkalla!
Suruaika alkaa tämän jälkeen olla jo loppusuoralla. Jäljellä on enää kotimatka poliisiputkasta, jonne on jouduttu tuon lentokenttäepisodin johdosta, ja valmistautuminen lähestyviin hautajaisiin. Tässä vaiheessa viimeistään, kannattaa kysyä muilta omaisilta, että onko ok jos minä, minun paras ystäväni ja yksi-kolme lehtimiestä osallistuu hautajaisiin. Yleensä vastaus on kielteinen, mutta silti paikalle kannattaa ängetä. Saahan siitä taas uusia otsikoita ja juttua blogiin, kuinka kaltoin on tultu kohdelluksi. Ja siitä, kuinka minä suren.
Tällä kertaa, johtuen tuosta kuolemasta ja lähestyvistä monttubileistä, olemme hieman tonkineet ihan tavallista suruaikaa, sen kestoa ja perinteistä viettotapaa. Suruajan viettohan polveutuu sukupolvien takaa suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, se on jalostunut aikojen saatossa siihen, miten vainajaa surraan nykypäivänä. Suruajasta on olemassa toki monia eri versioita, mutta alla kuvailemamme tapa on nk. perusrunko, josta kukin vainajan sukulainen/omainen/ystävä/tuttava versioi omanlaisensa.
Yllättävää kyllä, suruaika ei alakaan kuolemasta. Suruaikaan valmistautuminen alkaa usein jo tulevan vainajan eläessä. Tapana nimittäin on, että tulevaa kalmoa raahataan erilaisiin esiintymis- yms. tilaisuuksiin vaikka hän kärsisi vakavasta diapetes numero ykkösestä. Mikäli kohteella on vielä vaikea alkoholi/huumeriippuvuus, häntä kannattaa raahata vaikkapa ravintoloihin, joiden raiderissa ravintoloitsija velvoitetaan vahtimaan ettei tuleva vainaja juo enempää kuin kaksi lasia valkoviiniä. Hyvin usea ravintoloitsija suorittaakin tämän valvontavastuunsa iloisella mielellä, varsinkin jos ravintola on täynnä ja jonot tiskille mittavat.
Tarvittaessa, jos vainaja on jostain syystä päässyt livahtamaan sairaalaan, hänet voidaan noutaa sieltä suoraan tippaletkusta, isketään vain laastari kämmenselkään, niin johan alkaa jalka nousta. Myöskään edellämainitun, vakavan diapetes numero ykkösen seurantaan tarkoitettuihin laitteisiin on turha hankkia paristoja, kyllä tuleva ruumis sen tietää ihan itsekin milloin on huono olo ja milloin ei.
Ja sitten tapahtuu se, mikä meillä kaikilla on enemmin tai myöhemmin edessä. Eli kuolema tulee kylään. Tapoihin kuuluu silloin se, että kuoleva jätetään yksin ja itse lähdetään muutaman homon kanssa kaupungin ravintoloihin bilettämään. Eduksi on, ja varsinkin eteläsuomalaiseen perinteeseen kuuluvaa on se, että biletystä on alla jo 2-3 vuorokautta. Ihan aamusta iltaan. Tai ainakin niin pitkään kun rahat riittävät, tai jostain löytyy joku joka sponssaa. Pohjoisessa osassa maata ollaan jatkuvasti pienessä tai vähän suuremmassa kännissä, joten tuo bileputki ei ole sinne juurtunut. Siellä se kuuluu ihan arkeen jo muutenkin, sillä erotuksella, että bileet pidetään omassa olohuoneessa kalsarit jalassa koska ulkona on niin helvetin kylmä, aurinko ei nouse ikinä ja kyyneleet jäätyvät valuville poskille.
No, enemmin tai myöhemmin kuolinviesti saavuttaa juhlijan. Silloin on tapana kaatua kadulle voimattomana ja soittaa jonkun lehden toimittajalle. Toimittaja tulee apuun, korjaa surevan kadulta makaamasta ja saa samalla ensimmäisen haastattelun. Haastatteluissa, varsinkin tässä ensimmäisessä, on tapana usein käydä lävitse vain ja ainoastaan sitä, miltä MINUSTA tuntuu ja mitä MINÄ olen mieltä vainajan menehtymisestä. Jotta tapahtumaan saataisi mahdollisimman paljon tragediaa, toimittaja voi heittää surevan lähimpään sairaalaan, jossa tiukkaan sävyyn vaaditaan lääkäriä kirjoittamaan rauhoittavia. Tai itseasiassa ihan mitä lääkkettä tahansa, kunhan niillä saa päänsä sekaisin. Poistutaan mielenosoituksellisesti paikalta kun niitä reseptejä ei sitten saatukaan. Ostetaan vastaavat pillerit katukaupasta.
Vainajilta jää usein omaisia, sukulaisia ja tuttavia. Jotka kaikki tarvitsevat tukea. Niinpä tapana on ollut kokoontua yhteen toisiaan tukemaan. Samalla voi antaa vähintään neljään lehteen haastattelu siitä, kuinka ei jaksa antaa haastatteluja. Perheen kokoontumisajoihin on hyvä otta tueksi vaikkapa joku homoseksuaali. Syytä tämän perheen vahvistuksen mukaanottoon emme valitettavasti saaneet selville.
Oman perheen nurkissa loisiessa onkin sitten aikaa alkaa muistelemaan vainajan viime hetkiä ja hänen viimeisiä sanojaan. Vaikka perinteitä kunnioittaen olisikin tullu oltua vähintäänkin tukevahkossa humalatilassa pari-kolme päivää ennen kuolemaa, yleensä kannattaa kertoa siitä, kuinka juuri ennen kuolemaa keskusteltiin vainajan kanssa pitkään ja kuinka hän oli tyytyväinen elämäänsä. Poismenneen oma elämä on luonnollisesti sivuseikka, pääpaino näissä keskusteluissa on tietysti omainen, joka keskusteluista kertoo. Vainaja on antanut viisaita elämänohjeita, kiittänyt, uneksinut tulevaisuudesta jne. Mitään negatiivista ei vainajan suusta kuulu, ei edes legendaarista "mä en halua tällaista elämää" -lausetta.
Ja sitten onkin aika kertoilla vainajan viimeisistä sanoista. Niitä pulppuaa julkisuuteen yleensä samassa tahdissa kun promillet nousevat. Ne ovat poikkeuksetta kertojaa ylistäviä, ne sisältävät yhteisiä suunnitelmia vaikkapa ulkomaille muutosta, ja pitävät aina sisällään sen, kuinka kiitolliinen vainaja on kun hänellä on moinen sisko/veli/joku muu. Kun aika kuluu, näitä "viimeisiä sanoja" alkaa olla jo sen verran, että niistä voi julkaista vaikkapa kirjan. Vainaja, vaikka olisi eläessään ollut kuinka hiljainen tahansa, on yleensä saanut jonkinlaisen puhekrampin juuri ennen kuolemaansa ja puhua pulputtanut niitä näitä tuntitolkulla.
Jos vainajan lähiomainen on vaikkapa esiintyvä taiteilija, kuolemasta pitää ottaa kaikki mahdollinen irti oman uran edistämiseksi. Esimerkiksi shown, joka tähän asti on muuttunut ja muodostunut lähinnä esiintyjän humalan asteen mukaan, voi valjastaa surujuhlaksi, jossa toisin kuin ennen, ei tällä kertaa haukuta vanhoja aviomiehiä/avomiehiä tai saatanasta lähtöisin olevia aikausilehtiä, vaan kerrataan jo edellä esitettyjä vainajan "viimeisiä sanoja". Ja esitetään jonkun kuuluisan lauluntekijän muistobiisejä vainajalle. Tämä lauluntekijä ei missään nimessä saa olla suomalainen, Ruotsi käy kyllä. Siellä osataan nimittäin tehdä parempia biisejä.
Kuoleman ja hautajaisten välinen aika on tapana viettää ulkomailla. Pääsääntöisesti tämä aika vietetään jossain, missä ei kauheasti suomalaisia käy. Matkan voi ostaa vaikka Ruotsista, sillä siellä valikoima on niin paljon parempi kuin Suomessa. Ruotsalaisethan ovat matkustelleet ulkomaalaiseen jo silloin kun suomalaiset vielä jonottivat polkkatukissaan Siwan kassalla. Matkalle on hyvä ottaa mukaan joku homo.
Matkakohde on siis sellainen, jossa ei suomalaisia näy. Jo pelkästään se, että valittu hotelli on mallia "all inclusive", karsii suuren osan suomalaisista pois. Ei ne raukat oikein edes ymmärrä mitä tuo tarkoittaa. Mutta sureva omainen tietää sen kyllä! Hotellissa voi syödä, paitsi että eihän ne ulkomaalaiset osaa ruokaa tehdä, saada ruokamyrkytyksen, mutta ennen kaikkea juoda! Kun hotelli valitaan kategoriasta "all inclusive", viinaa voi tilata niin huoneeseen, uima-altaalle, baariin jne. Eikä se maksa mitään! Tosin, jos matka suuntautuu vaikkapa Afrikkaan kuuluvaan Marokoon, pitää olla tarkkana päällekäyvien ja uhkaavien tarjoilijoiden kanssa, jotka tuovat kyllä ruusuja pöytään, mutta saattavat myös tunkeutua hotellihuoneeseen asti, josta niitä sitten pitää mustasukkaisena heitellä ulos.
Yleisesti ottaen näillä surumatkoilla tapaa hyvin menestyviä ja ymmärtäviä ulkomaalaisia. He ottavat osaa suruun, heidän kanssaan voi käydä pitkiä keskusteluja ja he osaavat huomioida surun. Valitettavasti surumatkoilla yleensä myös varastetaan puhelin ja hieronta on juuri silloin kun lento kotimaahan lähtee, joten perheeltä pitää tilata lisää rahaa paluumatkaa varten. Mutta eihän raha ole tärkeää näillä matkoilla, tärkeää on se, että sureva omainen toteuttaa perinnettä.
Kun sitten vihdoin ja viimein, monien kommervenkkien jälkeen, päästään kotimaahan, kannattaa jo lentokentällä suunnata suoraan baariin. Siellä tilaillaan sormi pystyssä paukkuja niin paljon kuin lähtee, aina siihen asti kunnes joku ilmoittaa, että nämä juomat pitäisi myös maksaa. On suorastaan käsittämätöntä, ettei all inclusive -matka sisällä alkoholitarjoilua myös oman maan lentokentällä. Huomautuksen, joka muuten on aivan asiaton varsinkin kun kyseessä on sureva ihminen ja surumatka, jälkeen voi alkaa kiertelemään naapuripöytiä siinä toivossa, että jostain löytyisi joku, joka kuittaisi jo juodun laskun. Kun ketään ei löydy, on syytä todeta, että suomalaiset ovat ylimielisiä ja ankeita. Ja kateellisia. Minä nyt olen kuitenkin surumatkalla!
Suruaika alkaa tämän jälkeen olla jo loppusuoralla. Jäljellä on enää kotimatka poliisiputkasta, jonne on jouduttu tuon lentokenttäepisodin johdosta, ja valmistautuminen lähestyviin hautajaisiin. Tässä vaiheessa viimeistään, kannattaa kysyä muilta omaisilta, että onko ok jos minä, minun paras ystäväni ja yksi-kolme lehtimiestä osallistuu hautajaisiin. Yleensä vastaus on kielteinen, mutta silti paikalle kannattaa ängetä. Saahan siitä taas uusia otsikoita ja juttua blogiin, kuinka kaltoin on tultu kohdelluksi. Ja siitä, kuinka minä suren.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)