Blogimme on ollut kohtuullisen hiljaa koska olemme kunnioittaneet äkillisesti, mutta ei niin kauhean yllättäen, kuollutta Julia Tukiaista. Nyt kun maahanpanijaiset lähestyvät, tutkiva ryhmämme on selvinnyt sen verran, että sormet osuvat näppäimistölle tuottaen edes jotenkuten ymmärrettävää tekstiä.
Tällä kertaa, johtuen tuosta kuolemasta ja lähestyvistä monttubileistä, olemme hieman tonkineet ihan tavallista suruaikaa, sen kestoa ja perinteistä viettotapaa. Suruajan viettohan polveutuu sukupolvien takaa suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, se on jalostunut aikojen saatossa siihen, miten vainajaa surraan nykypäivänä. Suruajasta on olemassa toki monia eri versioita, mutta alla kuvailemamme tapa on nk. perusrunko, josta kukin vainajan sukulainen/omainen/ystävä/tuttava versioi omanlaisensa.
Yllättävää kyllä, suruaika ei alakaan kuolemasta. Suruaikaan valmistautuminen alkaa usein jo tulevan vainajan eläessä. Tapana nimittäin on, että tulevaa kalmoa raahataan erilaisiin esiintymis- yms. tilaisuuksiin vaikka hän kärsisi vakavasta diapetes numero ykkösestä. Mikäli kohteella on vielä vaikea alkoholi/huumeriippuvuus, häntä kannattaa raahata vaikkapa ravintoloihin, joiden raiderissa ravintoloitsija velvoitetaan vahtimaan ettei tuleva vainaja juo enempää kuin kaksi lasia valkoviiniä. Hyvin usea ravintoloitsija suorittaakin tämän valvontavastuunsa iloisella mielellä, varsinkin jos ravintola on täynnä ja jonot tiskille mittavat.
Tarvittaessa, jos vainaja on jostain syystä päässyt livahtamaan sairaalaan, hänet voidaan noutaa sieltä suoraan tippaletkusta, isketään vain laastari kämmenselkään, niin johan alkaa jalka nousta. Myöskään edellämainitun, vakavan diapetes numero ykkösen seurantaan tarkoitettuihin laitteisiin on turha hankkia paristoja, kyllä tuleva ruumis sen tietää ihan itsekin milloin on huono olo ja milloin ei.
Ja sitten tapahtuu se, mikä meillä kaikilla on enemmin tai myöhemmin edessä. Eli kuolema tulee kylään. Tapoihin kuuluu silloin se, että kuoleva jätetään yksin ja itse lähdetään muutaman homon kanssa kaupungin ravintoloihin bilettämään. Eduksi on, ja varsinkin eteläsuomalaiseen perinteeseen kuuluvaa on se, että biletystä on alla jo 2-3 vuorokautta. Ihan aamusta iltaan. Tai ainakin niin pitkään kun rahat riittävät, tai jostain löytyy joku joka sponssaa. Pohjoisessa osassa maata ollaan jatkuvasti pienessä tai vähän suuremmassa kännissä, joten tuo bileputki ei ole sinne juurtunut. Siellä se kuuluu ihan arkeen jo muutenkin, sillä erotuksella, että bileet pidetään omassa olohuoneessa kalsarit jalassa koska ulkona on niin helvetin kylmä, aurinko ei nouse ikinä ja kyyneleet jäätyvät valuville poskille.
No, enemmin tai myöhemmin kuolinviesti saavuttaa juhlijan. Silloin on tapana kaatua kadulle voimattomana ja soittaa jonkun lehden toimittajalle. Toimittaja tulee apuun, korjaa surevan kadulta makaamasta ja saa samalla ensimmäisen haastattelun. Haastatteluissa, varsinkin tässä ensimmäisessä, on tapana usein käydä lävitse vain ja ainoastaan sitä, miltä MINUSTA tuntuu ja mitä MINÄ olen mieltä vainajan menehtymisestä. Jotta tapahtumaan saataisi mahdollisimman paljon tragediaa, toimittaja voi heittää surevan lähimpään sairaalaan, jossa tiukkaan sävyyn vaaditaan lääkäriä kirjoittamaan rauhoittavia. Tai itseasiassa ihan mitä lääkkettä tahansa, kunhan niillä saa päänsä sekaisin. Poistutaan mielenosoituksellisesti paikalta kun niitä reseptejä ei sitten saatukaan. Ostetaan vastaavat pillerit katukaupasta.
Vainajilta jää usein omaisia, sukulaisia ja tuttavia. Jotka kaikki tarvitsevat tukea. Niinpä tapana on ollut kokoontua yhteen toisiaan tukemaan. Samalla voi antaa vähintään neljään lehteen haastattelu siitä, kuinka ei jaksa antaa haastatteluja. Perheen kokoontumisajoihin on hyvä otta tueksi vaikkapa joku homoseksuaali. Syytä tämän perheen vahvistuksen mukaanottoon emme valitettavasti saaneet selville.
Oman perheen nurkissa loisiessa onkin sitten aikaa alkaa muistelemaan vainajan viime hetkiä ja hänen viimeisiä sanojaan. Vaikka perinteitä kunnioittaen olisikin tullu oltua vähintäänkin tukevahkossa humalatilassa pari-kolme päivää ennen kuolemaa, yleensä kannattaa kertoa siitä, kuinka juuri ennen kuolemaa keskusteltiin vainajan kanssa pitkään ja kuinka hän oli tyytyväinen elämäänsä. Poismenneen oma elämä on luonnollisesti sivuseikka, pääpaino näissä keskusteluissa on tietysti omainen, joka keskusteluista kertoo. Vainaja on antanut viisaita elämänohjeita, kiittänyt, uneksinut tulevaisuudesta jne. Mitään negatiivista ei vainajan suusta kuulu, ei edes legendaarista "mä en halua tällaista elämää" -lausetta.
Ja sitten onkin aika kertoilla vainajan viimeisistä sanoista. Niitä pulppuaa julkisuuteen yleensä samassa tahdissa kun promillet nousevat. Ne ovat poikkeuksetta kertojaa ylistäviä, ne sisältävät yhteisiä suunnitelmia vaikkapa ulkomaille muutosta, ja pitävät aina sisällään sen, kuinka kiitolliinen vainaja on kun hänellä on moinen sisko/veli/joku muu. Kun aika kuluu, näitä "viimeisiä sanoja" alkaa olla jo sen verran, että niistä voi julkaista vaikkapa kirjan. Vainaja, vaikka olisi eläessään ollut kuinka hiljainen tahansa, on yleensä saanut jonkinlaisen puhekrampin juuri ennen kuolemaansa ja puhua pulputtanut niitä näitä tuntitolkulla.
Jos vainajan lähiomainen on vaikkapa esiintyvä taiteilija, kuolemasta pitää ottaa kaikki mahdollinen irti oman uran edistämiseksi. Esimerkiksi shown, joka tähän asti on muuttunut ja muodostunut lähinnä esiintyjän humalan asteen mukaan, voi valjastaa surujuhlaksi, jossa toisin kuin ennen, ei tällä kertaa haukuta vanhoja aviomiehiä/avomiehiä tai saatanasta lähtöisin olevia aikausilehtiä, vaan kerrataan jo edellä esitettyjä vainajan "viimeisiä sanoja". Ja esitetään jonkun kuuluisan lauluntekijän muistobiisejä vainajalle. Tämä lauluntekijä ei missään nimessä saa olla suomalainen, Ruotsi käy kyllä. Siellä osataan nimittäin tehdä parempia biisejä.
Kuoleman ja hautajaisten välinen aika on tapana viettää ulkomailla. Pääsääntöisesti tämä aika vietetään jossain, missä ei kauheasti suomalaisia käy. Matkan voi ostaa vaikka Ruotsista, sillä siellä valikoima on niin paljon parempi kuin Suomessa. Ruotsalaisethan ovat matkustelleet ulkomaalaiseen jo silloin kun suomalaiset vielä jonottivat polkkatukissaan Siwan kassalla. Matkalle on hyvä ottaa mukaan joku homo.
Matkakohde on siis sellainen, jossa ei suomalaisia näy. Jo pelkästään se, että valittu hotelli on mallia "all inclusive", karsii suuren osan suomalaisista pois. Ei ne raukat oikein edes ymmärrä mitä tuo tarkoittaa. Mutta sureva omainen tietää sen kyllä! Hotellissa voi syödä, paitsi että eihän ne ulkomaalaiset osaa ruokaa tehdä, saada ruokamyrkytyksen, mutta ennen kaikkea juoda! Kun hotelli valitaan kategoriasta "all inclusive", viinaa voi tilata niin huoneeseen, uima-altaalle, baariin jne. Eikä se maksa mitään! Tosin, jos matka suuntautuu vaikkapa Afrikkaan kuuluvaan Marokoon, pitää olla tarkkana päällekäyvien ja uhkaavien tarjoilijoiden kanssa, jotka tuovat kyllä ruusuja pöytään, mutta saattavat myös tunkeutua hotellihuoneeseen asti, josta niitä sitten pitää mustasukkaisena heitellä ulos.
Yleisesti ottaen näillä surumatkoilla tapaa hyvin menestyviä ja ymmärtäviä ulkomaalaisia. He ottavat osaa suruun, heidän kanssaan voi käydä pitkiä keskusteluja ja he osaavat huomioida surun. Valitettavasti surumatkoilla yleensä myös varastetaan puhelin ja hieronta on juuri silloin kun lento kotimaahan lähtee, joten perheeltä pitää tilata lisää rahaa paluumatkaa varten. Mutta eihän raha ole tärkeää näillä matkoilla, tärkeää on se, että sureva omainen toteuttaa perinnettä.
Kun sitten vihdoin ja viimein, monien kommervenkkien jälkeen, päästään kotimaahan, kannattaa jo lentokentällä suunnata suoraan baariin. Siellä tilaillaan sormi pystyssä paukkuja niin paljon kuin lähtee, aina siihen asti kunnes joku ilmoittaa, että nämä juomat pitäisi myös maksaa. On suorastaan käsittämätöntä, ettei all inclusive -matka sisällä alkoholitarjoilua myös oman maan lentokentällä. Huomautuksen, joka muuten on aivan asiaton varsinkin kun kyseessä on sureva ihminen ja surumatka, jälkeen voi alkaa kiertelemään naapuripöytiä siinä toivossa, että jostain löytyisi joku, joka kuittaisi jo juodun laskun. Kun ketään ei löydy, on syytä todeta, että suomalaiset ovat ylimielisiä ja ankeita. Ja kateellisia. Minä nyt olen kuitenkin surumatkalla!
Suruaika alkaa tämän jälkeen olla jo loppusuoralla. Jäljellä on enää kotimatka poliisiputkasta, jonne on jouduttu tuon lentokenttäepisodin johdosta, ja valmistautuminen lähestyviin hautajaisiin. Tässä vaiheessa viimeistään, kannattaa kysyä muilta omaisilta, että onko ok jos minä, minun paras ystäväni ja yksi-kolme lehtimiestä osallistuu hautajaisiin. Yleensä vastaus on kielteinen, mutta silti paikalle kannattaa ängetä. Saahan siitä taas uusia otsikoita ja juttua blogiin, kuinka kaltoin on tultu kohdelluksi. Ja siitä, kuinka minä suren.
